Szélkútin lapset käyvät koulua Tatan kaupungin keskustassa noin neljän kilometrin päässä kotoa, koska tämän Unkarissa sijaitsevan romanialueen lähellä ei ole yhtään koulua. Siellä ei ole myöskään minkäänlaisia mahdollisuuksia harrastuksiin, eikä yhtään seurakuntaa. Fyysinen välimatka keskustaan ei ole pitkä, mutta henkinen välimatka on valtava.
Pirjo ja Jarmo Sormunen ovat OM:n lähettejä Unkarissa. He tekevät työtä erityisesti romanilasten ja -perheiden keskuudessa. Näin he kertovat kohtaamisistaan:
Szélkútin (sanotaan seelkuut) lapset käyvät koulua Tatan kaupungin keskustassa noin neljän kilometrin päässä kotoa, koska tämän romanialueen lähellä ei ole yhtään koulua. Siellä ei ole myöskään minkäänlaisia mahdollisuuksia harrastuksiin, eikä yhtään seurakuntaa. Fyysinen välimatka keskustaan ei ole pitkä, mutta henkinen välimatka on valtava.
On perjantai-ilta. Yksi uskollisimmista ystävistämme, kahdeksanvuotias Rubina, ryntää sisään. ”Pirjo-néni (täti), tulin heti kun pääsin koulusta. Koska tulitte? Odotan joka päivä, että pääsen tänne askartelemaan ja pelaamaan. Haenko toisetkin?” Iltapäiväkerhomme ovat Rubinan, niin kuin monen muunkin romanilapsen, ainoa harrastus. Meillä askarrellaan, pelataan pelejä ja kerrotaan Raamatun kertomuksia.
Koska kielitaitomme on vielä heikko, meillä myös soitetaan ja lauletaan paljon. Laulujen avulla me opimme kieltä ja lapset oppivat Jeesuksen rakkaudesta. Monen romanin tavoin Rubina on kova laulamaan. ”Az én Istenem erős, hatalmas Isten…” ”Jumalani on voimakas, mahtava Jumala…” Huomaamattaan hän on oppinut Jumalasta yhtä ja toista ja laulaa siitä päivittäin ympäri pihapiiriä. Rukouksemme on, että sanat muuttuvat sydämen uskoksi.
”Isten áldjon, vasárnap találkozunk!” ”Jumalan siunausta, tavataan sunnuntaina!”